Jotka blogia ovat enemmän seuranneet, ovat varmasti jo huomanneet, etten ole ääriviivojen suuri fani. Esteettisestikään en aina oikein pidä ääriviivallisista kuvista, mutta itse tekeminen onkin sitten ihan mahdotonta. Silti kuitenkin piti kokeilla ihan vain siitä harhaluulosta, että voisin onnistua, olla nopeampi ja saada hienoa (erilaista) jälkeä aikaan.

Arvaatte varmasti lopputuloksen, mutta tässä se on vielä kehityskertomuksena:

Osa 1. Luonnostelu, eli ensimmäinen virhe.
“En mä millään jaksa etsiä nyt mallikuvia. Piirrän vaan jotain. Kyllä mä nyt aina sen verran osaan piirtää!”

Jep, näinhän minä toki. Ei ole tainnut kyllä suomenhevosta nähdäkään tuo mammutti. Hyvänä uutisena voi pitää sitä, että ei siihen ähellykseen ja tuskanhuokauksiin mennytkään kuin puoli iltaa.

Osa 2. Linet, eli se toinen virhe.
“Joo mähän teenkin nää linet vektoreina! Tosi hyvä idea! Ainakin osaan tehdä vektorikuvia!”
Ehdin piirtämään noin takapuolen ja hännän ylälinjan, kunnes tajusin, että käteni tärisee ihan jumalattomasti.

“No oho, en mä ehkä ookaan ihan niin hyvä. Jos siis ottaisi jonkun muun työkalun… Mikähän tää on… Näyttää kivalta, tehdään sillä.”

Pakko todeta, etten ole varmaan koskaan eläessäni piirtämisen yhteydessä nauranut niin paljon kuin näitä linejä tehdessä.  Käteni on ihan järjettömän tottumaton siistin viivan tekemiseen, en osaa käyttää mitään työkaluja ja kaiken kukkuraksi käyttöjärjestelmä ei tunnistanut piirtopöydällä kynänvetoja aktiivisuudeksi, vaan räpsi näytönsäästäjää vähän väliä päälle.

Lopputulos oli aivan huumaavan hieno. Mutta mitä muuta sieltä voikaan tulla, kun oli niin mahtava luonnos! Hännästä voinee ehkä päätellä meikäläisen joskus tehneen arabin tai toisenkin. Ja se siistiminen… Ai siis mikä?

Osa 3. Väritys, eli loogisesti katsoen kolmas virhe.
No, kun hienot linet on saatu aikaan, niin pakkohan niitä on värittääkin jotenkin. Paras tapa on valita jokin työkalu, josta ei ole koskaan kuullutkaan ja vaihtaa sen asetukset. “Kyllä se toimii!” Seuraavaksi valitsee hevoselle värin, jota ei osaa normaalistikaan tehdä ja toteuttaa sen ihan randomeillaa väreillä, jotka riitelevät toistensa kanssa.

Huomatkaa myös valtavan hieno taustasuunnittelu.

No, onhan se kiva, että on kivaa. Edes joskus.

Olin tällä viikolla kipeänä, joten ehti hieman taas koskemaan taidejuttuihin. Eipä siinä mitään, nyt oli oikein tuottava fiiliskin.

Kunnes siis tajusi, ettei mikään suju.

Ensimmäiseksi askartelin vanhoja tilaustöitä. Hidasta veivausta, eikä mitään edistystä tapahtunut. Päin vastoin, huonompaan ja huonompaan meni. Esimerkki yllä. Siis miksi on niin järjettömän vaikeaa saada digitaalisesti värejä ja siveltimiä toimimaan niin kuin haluaa? Miksi hitossa voikot eivät suostu olemaan etäisestikään voikon näköisiä?! Äh, tekee mieli oksentaa kun ei suju. Jos ei olisi pakko, en tekisi.

Toisekseen piti tehdä tulevaan näyttelyyn puuttuvia töitä/karsia olemassaolevista jotain kokonaisuutta. Miksi niistä ei löydy yhtäkään säällistä?

Vaikeaa, perin vaikeaa. Ärsyttää ihan mielettömästi se, että tekee mieli maalata kaikkea, mutta mikään ei vain suju. Mikään ei toimi haluamallani tavalla, enkä onnistu myöskään kokeilemaan mitään uutta: kaikki valuu samaan vanhaan ja samoihin ongelmiin.

• on kivaa maalata
• on ollut jopa muutama minuutti aikaa maalata
• värit on ihania.

Keskeneräisenä nyt siis ainakin edellä kuvattu kimo poni. Ihan hauskaa vaihteeksi tehdä jotain softimpaa.

Muissa keskeneräisissä kummittelee ainakin pari epäonnistunutta vesivärityötä ja muutama suunnitelma isommille maalauksille. Kaipaan todella öljymaalausta (no, oikeastaan onnistumista öljyvärein).

Ja muissa uutisissa kerrottakoon sen verran, että olen sopinut yksityisnäyttelyajan kesäksi. Ei mitään ideaa mitä aion laittaa esille, mutta haluan todella oikein paljon valtavasti tehdä jotain värikästä.

Pidempiä ja todella toivottavasti mielenkiintoisempia päivityksiä sitten taas myöhemmin.

Päästään kuitenkin asiaan!

Tällä viikolla (sunnuntaina) oli ensimmäinen kerta akvarellimaalauskurssia. Hieman hirvitti, että kaikki muut siellä on jotain ylinipoja näpertelijätaiteilijoita, jotka ovat harrastaneet vesivärejä 20 vuotta ja että itse kämmäilen ja jään opettajan silmätikuksi. Itse asiassa oli varsin rentoa, ehkä vielä jossain vaiheessa opinkin jotain.

Aloitin rohkeasti fasaanin maalauksella. Se nyt vain kutsui superihanan violetin värisen rintansa kanssa koko alkujohdannon ajan, joten pakkohan se oli yrittää.

(Pahoittelen syvästi kuvalaatua, ihan hirvittävä. Pitää ottaa parempi. Katsokaa isona, jotta kuvassa on jotain järkeä.)

Mittasuhteethan on ihan ties mitä, mutta laitoin ihan piruuttani, kun teki mieli maalata vain mahaa. Ei siis ollut näköhäiriö, älkää pelätkö.

No, eipä siitä sen enempää. Muuten tällä viikolla valmista ei ole kuin ikivanha arabi. Itse asiassa luulinkin jo postanneeni sen valmiina, mutta en kai sitten. Tällä viikolla korjasin pari pientä juttua, joten täyttää hyvin tämän viikon postausta.

Ensi viikolla toivottavasti noita valmiin rajalla roikkuvia töitä sitten isompikin pino valmiissa.

Tästä viikosta ei ole kovasti kertomista jälkipolville. Olen yrittänyt taistella päällekaatuvaa vanhojen tilausten listaa aisoihin, ja hiljainen toive olisikin saada asiat suhteellisen jengoilleen tämän kuun loppuun. Katsotaan ja toivotaan.

Tämän postauksen kuvana on yksi roikkuva tilaus, new forest -ori, ruunivoikko (miksihän muuten teen koko ajan voikkoja?). Ponilla on ehkä vähän väärä ilme siihen nähden mitä pitäisi, mutta eiköhän se vähän korjaannu myöhemmässä vaiheessa. (Kuvassa töitä on tehty noin tunti.)

Muissa uutisissa sitten olisi se, että sunnuntaina on eka akvarellimaalauksen kerta. Olen täpinöissäni, etenkin kun kuulin Tampereelle tulevan JMW Turnerin näyttelyn syksyllä (!!!!! voitte vaan kuvitella mikä riemu ja hihkuminen täällä on ollut jo viikkotolkulla). Mieleen tuli taas hänen “minuutin vesivärinsä”, jollaisia niin haluaisin oppia tekemään. Tosin minun kohdallani pitää olla tyytyväinen jo “tunnin vesiväristä”, eiköhän se kaikille ole käynyt jo selväksi…

Sitten pyydettiin puhumaan tai pitämään kurssia jostain taidejutusta, esimerkiksi koulussa opituista jutuista tms. Toinen vaihtoehto olisi kai joku lyhytkurssi. Kiehtoisi, mutta pitää mietiskellä aihetta, jos sellaisen saisin. Puhettahan oli jostain ihan yleisestä tai linopainannasta, mutta mietitään.
Toivotaan, että onnistuu!

No, aloitetaan vasta ensi viikolla oikeasti, eikö niin?

Tämän viikon kuva ei teknisesti ottaen ole ihan valmis (ks. jalat, hyi kauhea!), mutta ajattelin nyt kuitenkin esitellä, kun ei parempaakaan ole tarjolla. Tämä kuva siis oli kokeilu siitä, millaista jälkeä tulee ilman mallikuvia. Quarter-ori, luulisin.

Ei kovin kummoista, jos saan sanoa. Selittyy ehkä miksen tee mitään ilman malleja.

Sen voisin viime vuodesta kertoa vielä, että aikomuksestani huolimatta en ole tekemässä syvällisempää yhteenvetoa. Lähinnä siksi, etten asettanut blogia avatessani sen suurempia tavoitteita tai muutakaan. Toinen syy taas on viime vuoden saldon hirvittävä masentavuus. Jotenkin olisin kuvitellut saavani enemmän (ja) parempaa aikaan. En oikein ymmärrä minne se vuosi ja kaikki innostus ideoineen katosi!
Tänä vuonna kaipaan ainakin perinteisiä medioita, josko se auttaisi.

Mutta tässä kuitenkin pieni vilkaisu yhteen keskeneräiseen. Valitettavasti kuva ei ole ihan tuorein versio, mutta se nyt sattui olemaan jo valmiina. Lisäksi olen tekemässä muutamaa muuta suomenhevosta, islanninhevosta, arabia sekä ratsuponia. Palataan asiaan tarkemmin niiden kanssa.

Kaiken hyvän lisäksi oli vielä hirveä into ja himo maalata! Mikä voisikaan mennä vikaan!

No, aika moni asia, näemmä.

Luku 1, se kauiten odottanut pitäisi jo vihdoin saada pois…“Teen nyt vihdoin tän roikkuvan loppuun, ei siinä enää paljon ole”, tuumi hän. Photoshop kauniiseen käteen ja kuva auki. Mustien sekoittelua, jalka-asentojen korjausta. Vihellellen hän lisää varjoa tuomaan syvyyttä. Sitten, täysin pyytämättä ja ilmoittamatta, saapuu kamala valaistuminen. Sehän on ihan kamala, eikä yhtään sellainen kuin piti. Blergh!

Hätä ei ole onneksi tämän näköinen. Urhea sankarimme ajattelee olevansa ovela kuin päivävuoroon siirtynyt kettu ja vaihtaa kuvaa.

Luku 2, jos et voi olla järjestelmällinen, ole ainakin nopea
“Tämä nyt ainakin on nopeasti valmis!” hän lohduttaa itseään. “Eihän tästä nyt puutu juuri mitään, katson vaikka leffan samalla ja siinäpä se. Sitten voi palata vähän vaikeampaan.”
Puoli tuntia myöhemmin näyttämölle astuu vanha tuttumme, pyytämätön valaistuminen.
“Hetkinen”, hän sanoo, “tässä on nyt jotain hieman pielessä”. Mitä, kas se ilmenee pian.
“Niin, tän piti olla voikko. Miksihän tämä näyttää nyt ihan shamppanjahallakolta?”

Seuraa masennus ja armoton ketutus. Kuitenkin vaaroja kaihtamatta seuraavana päivänä pääkärsijämme yrittää uudelleen onnistumista.

Luku 3, jos et voi olla edes nopea, tee sitten asiat luokattoman hyvin
“Ainakin voisi luonnostella yhden roikkuvan kuvan pois kuleksimasta”, tuumii päähenkilömme selvästi nöyrtyneenä. “Kovin monta juttua ei tässä voi mennä vikaan.”
Silti sieltä aina muutama varmasti perille löytävä ilmaantuu.
“Jalka-akselit, mitä ne on? Ai tummanpunaruunikko? Mikähän se näistä miljoonasta hevosesta oikeasti on… Ja miksihän puoliverisiltä katoaa kaulat aina jonnekin? Ei se mitään, piirretään pää yhdeksättä kertaa uusiksi.”
Pienet korjaukset täyttävät pimenevän illan. Lopulta ei ole enää muuta tehtävissä kuin iskeä väriä tuomaan jotain illuusiota oikeasti toimivasta suunnitelmasta, sulkea softa ja toivoa, että se menee läpi.
… paitsi että ne ketun sukat. Unohtuu aina.

Ja näin päättyy pieni tarinamme hyvistä aikomuksista. Tarinamme moraali ei liene epäselvä kenellekään.

Ei näin, ei todellakaan näin.

(Voisi edes nanonsa nanoilla kunnialla loppuun sen sijaan, että kirjoittaa turhia postauksia blogiin tai foorumeille. Mutta ei näemmä edes sitäkään.)

Torstaina 17.3. oli Tampereella kutsuvieraille Ladyn tyyli -näyttelyn avajaiset. En ollut hirvittävän innostunut lähtemään, kun en filistealaisena tajunnut mistä näyttelyssä oli kyse (eli kutsukortin informaatio ei minulle riitä!).

Olen todella iloinen, että menin!

Näyttelyhän on Lady Ostapeckin kuvista ja Haiharalle lahjoittamistaan puvuista koottu. Itse Lady on amerikansuomalainen 93-vuotias (!, Lady oli itse paikalla) valokuvaaja, joka pukee kuvattavansa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen vaatteisiin, ympäristöihin ja rooleihin. Klikatkaa linkkiä ja tutkikaa, on sen arvoista! Jos siis ette ole vielä törmänneet.

Näissä kuvissa todella näki sen, kuinka voi lisätä vaikka kuinka paljon kauniita asioita pieneen tilaan ilman, että tulee sekava tai tylsä kokonaisuus. Historiallisista puvuistahan olen pitänyt kersasta asti, nykyään ihastus suuntautuu enemmän 1910-1930 -lukujen muotiin, joita oli myös esillä ihanat esimerkit.
(Näin aihetta sivuten: olenko se minä vain, kun ennen kaikki esineet olivat niin paljon kauniimpia? Samaa huokailen aina kun katson tv-sarjaa “Upstairs, Downstairs” [suomeksi Kahden kerroksen väkeä ?] ja sitä nyt tulee aika tiiviisti katsottua…)

Tunsin itseni jotenkin oudosti inspiroituneeni. En osaa tarkkaan sanoa miksi. Kävisikö jokin seuraavista?

1) Oli ihanaa nähdä kauniita asioita pelkkien symbolististen tekotaiteellisten yhteiskunnallisesti muka merkittävien ja ties minkä ns. nykytaiteen sijaan. Henkilökohtaista, kaunista, pieniä hetkiä.

2) Oli lohdullista kuulla ja nähdä se ajatus, että aikaa on. Monessakin yhteydessä näyttelystä puhuttaessa on sanottu, että luova voi olla ties kuinka kauan.

3) Vielä lohdullisempaa on se, että oman juttunsa voi löytää ihan sattumalta ja missä vain. Lady löysi kameransa ja tyylinsä sattumalta kirpputorilta. Tiedä josko löytäisin siis omani vaikka ensi viikolla junassa!

Uskon, että tulen käymään näyttelyssä vielä ainakin pari kertaa. Nyt olen käynyt jo neljästi avajaiset mukaanlukien. Haluaisin kovasti ottaa mukaan kyniä ja papereita ja ihan vain katsoa yksityiskohtia ja piirtää. (Ja samalla voisi katsoa sen Tampere 1918 -näyttelyn vähän paremmin kuin tähän asti.)

Edelleen kipeänä, mutta (toivottavasti, kop kop) paranemaan päin.

Tänään vihdoin oli energiaa, ja päällä kestävyyttä, sen verran, että jaksoin maalatakin koneella. Walkkis kuvasta alla.

Vedos, suhteellisen siisti luonnos (en näemmä säästänyt korjauslayereitä). Normaali kova pyöreä sivellin, pen pressure size.

Pohja, tärkeimpien pohjavärien lisäys luonnoksen alle, sivellin sama kuin edellä.

Pohja 2, edellisen vaiheen tarkennusta, muutaman päävärin lisäys. Sivellin tarkennusvaiheessa sama kuin edellä, mutta välillä pen pressure myös opacity. Taustaan lisäsin värisuunnitelman tuomaan “tunnelmaa”.

Pohja 3, luonnoksen piilotus, että alkaa näkemään pysyykö hevonen koossa. Paljon uutta tekstuuria päähän ja kaulaan, rungon kolmiuloitteisuuden hakemista. Tekstuuria, tekstuuria…

Versio 1, taustan tarkennusta ja hevosen “ääriviivaamista” perusvärien palikoilla. Lisää tekstuuria.

Versio 2, viimeinkin pehmennystä! Samalla takaosan aloitus ja  muodon hakemista. Taustaan sen verran muokkauksia, että sain itselleni paremmin hahmotettua valon suuntaa ja mikä tilanne kyseessä. (Ei ehkä kuitenkaan avaudu katsojalle.)

Versio 3, enemmän jalkoja sekä aikaisemman työn pehmennystä: sivellin vaihtunut pyöreään kovaan, jossa pen pressure vain opacityssä.

Versio 4, poni lähes valmis. Vaihdoin taustan mustaksi paremmin erottaakseni esimerkiksi “ääriviivojen” ylitykset (ks. esim. oikea takajalka!). Samalla musta tuo hyvä pohjan miettiä mitä ihmettä sitä taustalle tekee: olin kyllästynyt viimeistään viime vaiheessa taustaan.

… ja maagisesti sillä onkin tausta ja se on valmis! Koska tämä meni niin nopeasti ja unohdin ottaa kuvia, kerron sanallisesti mitä tein:

• poistin mustan taustan ja laitoin tilalle aikaisemmin tekemäni oman gradientin, jossa on käytännössä räikeä vaaleansininen ja räikeä vihreä, keskellä vähän “valkoista” -> valmis geneerinen tausta. Säädin lisäämäni gradientin layer mode -paneelista ja layer opacitystä sopimaan omaan ajatukseeni.
• vedin suurella custom-siveltimellä (tullut jossain sivellinsetissä) kaksi ohutta kerrosta harmaanpunaruskeanviolettia kulmittain vihreän yläpuolelle. Lisäsin taustaan vaaleanpunaista ja peilasin sitä vähän tumman osan yläreunaan.
• vihreään osaan jollain toisella custom-siveltimellä erilaisia vihreitä ja keltaisia.
• perussiveltimellä (pyöreä kova, pen pressure opacity) tummanviolettia ja ruskeaa varjoksi, samalla tummaan osaan violettia ohuesti sekä keltaista tumman osan alareunaan. Pinkin osan tasoitusta samalla.

Hienoa hienompi animaatio taasen:

(Huomatkaa kuinka päättämätön olin jopa ponin sijainnin kanssa!)