Olen halunnut jo pitkään tehdä sarjakuvaa.

Ei sillä, että olisin pitänyt asian jotenkin hirveän salassa. En muista, olenko kuitenkaan avoimesti sitä tämän blogin puitteissa todennut.

Totuttuun tapaan tästäkin vedetään näyttelykokemus. (Vaikutan älyttömän kultturellilta, eikö totta?)
1.4.2011 oli Vapriikissa kutsuvieraille näyttelyn “Ottopoikia ja työläistyttöjä” avajaiset. Pelkästään kutsukortti oli ihana, joten voitte olettaa, että riemusta kiljuen raahauduin paikalle, vaikka seuralaiseni oli tällä kertaa vastahakoinen. (Mutta kuinkas kävi? Kyllä, en ole avajaisista ostettua kirjaa nähnyt vielä kertaakaan, kun se on jollakin muulla luettavana edelleen… Ja siinä oli jopa supersöpö possu omistuskirjoituksessa!)

Mikä mielestäni on kaikkein vaikeinta sarjakuvissa, etukäteissuunnittelun lisäksi, on tehdä kohteista tismalleen samannäköiset. Eli henkilö A ruudussa 9 on tismalleen samannäköinen kuin ruudussa 19, vaikka toinen on sivulta ja toinen edestä. Ja jos tässä epäonnistutaan, niin ainakin riittävän tunnistettavissa, eikä missään tapauksessa henkilön B näköinen. Näissä sarjiksissa asia oli onnistunut, ei siinä mitään, mutta millä tavalla! Kuvat näyttivät kovin rennoilta ja jollakin tapaa pehmeiltä, vaikka niissä oli elävyyttä ja yksityiskohtia. Aloin miettimään, että olenkohan yrittänyt lähestyä ongelmaani väärästä suunnasta yrittäessäni pelkistää, tasoittaa ja “asettaa muottiin” piirroksia ja hahmoja. Että jos pitäisikin vaan kokeilla jotain “maalaustyylisempää”…?

No, mene ja tiedä. Pitää kokeilla.

Mutta sitä ennen pitää ottaa ja näyttelyn nuuskimisien lisäksi lukea ohjeita ja kirjoja täikamman kanssa lävitse ja opetella suunnittelmaan ruudut etukäteen. Tiedän, että nyt sarjikseen tulee tasan 47 tai 53 ruutua, mutta minkä kokoisia ja montako sivulle… Mistä muka sellaiset tietää ennen kuin on piirtänyt? Magiaa, sanon minä.

Otan siis mielelläni vastaan vinkkejä sarjakuvien tekemiseen. Ja samalla esitän julkisesti kiitoksen tästä näyttelystä. Toivottavasti mahdollisimman moni sarjiksista vähääkään kiinnostunut kävi paikalla. Todella mielenkiintoinen katsaus (erään) sarjiksen syntyyn!

Tämän sarjan tarkoituksena on nopeasti esitellä käyttämäni työpöytäjärjestys sekä eniten käyttämäni työkalut yms. Tarkempia aiheita sekä ideoita tulevaisuuden GIMP-tutoriaaleihin ja walkkiksiin otan enemmän kuin mielelläni vastaan.

Allaoleva sopii ehkä parhaiten GIMPistä aikaisemmin kuulleelle aloittelijalle, joka aikoo softaa käyttää myös jatkossa.

Aloittaminen

GIMP on ilmainen ja erittäin monipuolinen kuvankäsittelyohjelma, jonka voi ladata itselleen osoitteesta http://www.gimp.org/.
Perusohjelman (v2.6) lisäksi olen itse asentanut GIMP Paint Studion (GPS) -paketin sekä Photoshop-tyyliset pikanäppäimet. Kaikkien asentaminen vaatii pientä näppäryyttä tietokoneen käytössä, mutta ohjeet ovat varsin selkeät.

GPS sopii erityisesti henkilöille, jotka haluavat maalata GIMPillä. Kuvankäsittelijöillekin siitä voi olla apua, sillä pakettiin kuuluu mm. erilaisia tekstuureja, joita GIMPissä ei normaalisti tule mukana. GPS:n tärkeimpiin ominaisuuksiin kuuluu hyvä perussiveltimien joukon, johon ei ihan heti tarvitse etsiskellä jatkoa.

Photoshop-pikanäppäimet taas soveltuvat lähinnä henkilöille, jotka ovat tottuneet niitä käyttämään. Mitenkään erityisen suositeltava juttu ei siis ole kyseessä, mutta helpottanee monen Photoshopista siirtyjän elämää radikaalisti.

Käytän niin tässä kuin myös myöhemmissä GIMP-aiheisissa tutoriaaleissa yms. englanninkielistä versiota JA MYÖS englanninkielisiä termejä. En muista ulkoa suomennoksia (jotka ovat varsin hyviä ja luovia GIMPissä!), joten en lähde arvailemaan.

Työpöydän järjestely

Kun kaikki on asennettu, päästään suhteellisen nopeasti näkymään, jonka olen muokkaillut itselleni ja työskentelytavoilleni sopivaksi:
Asennuksen jälkeiseen aloitustilanteeseen nähden olen poistanut oikeanpuoleisesta “dockista” joitakin itselleni turhia välilehtiä. Palkin ominaisuuksia voi säädellä valikosta Windows > Dockable Dialogs. (Alla esimerkkikuvassa auki jo “Pointer”-dialogi.)

Tätä kautta avatun valikon (dialogi, esimerkissä siis “Pointer”) saa siirrettyä sivupalkkiin klikkaamalla hiiren vasemmalla painikkeella lihavoidusta otsikosta ja vetämällä sen haluttuun kohtaan. Dockiin muodostuu joko mustat reunukset tai musta viiva siihen kohtaan, johon haluttu dialogi on liittymässä. (Esimerkkikuvassa “Layers”-kenttä on ympyröity mustalla viivalla, koska “Pointer”-dialogi olisi jäämässä kyseiseen alueeseen välilehdeksi samaan tapaan kuin +-ikoninen “Navigation” ja kolmen levyn kuvakkeella varustettu “Layers”.)

Dockissa jo olevan turhan dialogin saa poistettua klikkaamalla lihavoidun otsikon vieressä olevasta pienestä kolmio-napista (laatikoitu alle punaisella)  ja valitsemalla “Close Tab”. Koko dockin saa suljettua tietysti ylhäällä olevasta (punaisesta) rastista.

Omassa GIMPissäni on auki seuraavanlainen setti tässä yhdessä Dockissa (niitä kun voi rakentaa useampiakin sekä laittaa vasemmalla ensimmäisessä kuvassa olevan välinelaatikon alaosaankin):

• ylhäällä pisimmässä osassa kolme välilehteä: Navigation, Layers ja Tool Options (jälkimmäinen ei näy kuvissa, sillä sen sijaintia sekä aukioloa vaihtelen paljon)
• pienessä välissä keskellä Brushes
• alhaalla toiseksi suurimpana Colors

Näiden muokkausten lisäksi olen tehnyt joitakin pieniä muutoksia pikanäppäimiin. Tämä onnistuu valitsemalla valikosta Edit > Keyboard Shortcuts. Avautuvasta dialogista valitaan haluttu ominaisuus ja sitten vain painetaan toivottua näppäinyhdistelmää. Mikäli näppäinyhdistelmä on jo käytössä, ohjelma kysyy halutaanko ominaisuudella X oleva näppäinyhdistelmä siirtää käyttöön uudelle ominaisuudelle.

Torstaina 17.3. oli Tampereella kutsuvieraille Ladyn tyyli -näyttelyn avajaiset. En ollut hirvittävän innostunut lähtemään, kun en filistealaisena tajunnut mistä näyttelyssä oli kyse (eli kutsukortin informaatio ei minulle riitä!).

Olen todella iloinen, että menin!

Näyttelyhän on Lady Ostapeckin kuvista ja Haiharalle lahjoittamistaan puvuista koottu. Itse Lady on amerikansuomalainen 93-vuotias (!, Lady oli itse paikalla) valokuvaaja, joka pukee kuvattavansa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen vaatteisiin, ympäristöihin ja rooleihin. Klikatkaa linkkiä ja tutkikaa, on sen arvoista! Jos siis ette ole vielä törmänneet.

Näissä kuvissa todella näki sen, kuinka voi lisätä vaikka kuinka paljon kauniita asioita pieneen tilaan ilman, että tulee sekava tai tylsä kokonaisuus. Historiallisista puvuistahan olen pitänyt kersasta asti, nykyään ihastus suuntautuu enemmän 1910-1930 -lukujen muotiin, joita oli myös esillä ihanat esimerkit.
(Näin aihetta sivuten: olenko se minä vain, kun ennen kaikki esineet olivat niin paljon kauniimpia? Samaa huokailen aina kun katson tv-sarjaa “Upstairs, Downstairs” [suomeksi Kahden kerroksen väkeä ?] ja sitä nyt tulee aika tiiviisti katsottua…)

Tunsin itseni jotenkin oudosti inspiroituneeni. En osaa tarkkaan sanoa miksi. Kävisikö jokin seuraavista?

1) Oli ihanaa nähdä kauniita asioita pelkkien symbolististen tekotaiteellisten yhteiskunnallisesti muka merkittävien ja ties minkä ns. nykytaiteen sijaan. Henkilökohtaista, kaunista, pieniä hetkiä.

2) Oli lohdullista kuulla ja nähdä se ajatus, että aikaa on. Monessakin yhteydessä näyttelystä puhuttaessa on sanottu, että luova voi olla ties kuinka kauan.

3) Vielä lohdullisempaa on se, että oman juttunsa voi löytää ihan sattumalta ja missä vain. Lady löysi kameransa ja tyylinsä sattumalta kirpputorilta. Tiedä josko löytäisin siis omani vaikka ensi viikolla junassa!

Uskon, että tulen käymään näyttelyssä vielä ainakin pari kertaa. Nyt olen käynyt jo neljästi avajaiset mukaanlukien. Haluaisin kovasti ottaa mukaan kyniä ja papereita ja ihan vain katsoa yksityiskohtia ja piirtää. (Ja samalla voisi katsoa sen Tampere 1918 -näyttelyn vähän paremmin kuin tähän asti.)

Aluksi en ollut oikein kiinnostunut, sillä en tiennyt hirveästi posliininmaalauksesta. Paitsi, että se on hankalaa, joten pari tuntia vaikutti vähän hölmöltä. Lahjonta ja kiristys kuitenkin ovat osoittautuneet varsin tehokkaiksi suostuttelukeinoiksi, joten nimi oli listassa ja sinne piti mennä.

Pajassa opeteltiin tekemään tavallisia siveltimenvetoja, erityisesti “pilkku”-vetoja, pienellä pyöreällä siveltemellä. Tältä sivulta löytyy hyvät kuvat opetelluista vedoista. Noin tunnin harjoittelun jälkeen (mukana myös mm. värin valmistusta ja muuta valmistelua) maalattiin oma aihe lautaselle. Itse valuin toki kohti artdecomaista soihtusommitelmaa (itse sekoitettu punainen ja ruskea!). Ei liene tulleen yllätyksenä kenellekään…

Yllä siis elämäni ensimmäinen kosketus posliinimaalaukseen ja taitoni noin tunnin merkin kohdalla. Sanotaanko, ettei kummosta, mutta kehityskelpoista. Minua neuvonut opettaja oli varsin kannustava ja yritti houkutella kursseille. Kuulemma minusta saisi oikein Tekijän, kun vain alkaisin harrastamaan…

Itse asiassa mietinkin lähteväni kurssille, muttei näin keskellä kautta enää kannata. Ensi vuonna ehkä.

Etenkin siksi alkoi kiehtomaan, kun luin taas taidekirjoja. Kimmo Pälikön “Kuvan tekeminen” -sarjan (luettavissa kokonaan verkossa osoitteessa http://www.kp-art.fi/artbook/, suosittelen!) ”Teoria ja tekniikka” -osassa puhuttiin posliinimaalauksesta. Siis ihan oikeasti! Sivulla 232 sanotaan seuraavaa:

Posliinimaalaukseen yhdistetään usein vain lautasten ja posliiniesineiden koristelu. Uusien maalausaineiden, ja menetelmien myötä mukaan ovat enenevässä määrin tulleet myös laatoille maalatut taulut, jotka kehystetään tavallisten taulujen tapaan.

Kyllä, ensimmäisen lauseen allekirjoitan. Toinen virke… TAHTOO, count me in! Ehkä siis jo ensi vuonna posliininmaalausta minullekin?

(Pahoittelen taas huonoa kännykkäkamerakuvaa.)

Luin tässä jokin aikaa sitten eräästä blogista postauksen, jonka ideana oli esitellä kolme omaa työtä, joista ei luopuisi. Postaus oli vastaus jonkun esittämään kysymykseen.

En tiedä mistä tämä tuli mieleeni, mutta pohdin asiaa aamun pimeinä tunteina. Mitkä kolme työtäni pitäisin?

Tulos oli aika yllättävä siihen nähden, että en ole kokenut tehneeni juuri mitään hienoa sitten vuoden 2006.

Keksin kaksi.

Caramel Star, vesiväri paperille A5, 2010.
Frosty Beauty, vesiväri paperille A6, 2010.

Hassua sinänsä, että en tosiaan koe osaavani työskennellä vesiväreillä ja aloitin niiden kanssa vasta viime vuonna — nämä työt ovat ihan ensimmäisiä!

Miksi sitten valitsisin nämä? En oikeastaan osaa sanoa. Pidän tunnelmasta ja tietyllä tapaa värien herkkyydestä. Molempien kuvien mallit ovat persoonallisuuksia, joiden kanssa on saanut rentoutua, pelätä, unelmoida ja onnistua. Muistot ehkä ovatkin näissä töissä se juttu, joka nostaa taiteellisetkin ansiot vähän paremmalle tasolle.

Molemmat työt ovat myös pieniä ja siis helppoja säilyttää sekä kuljettaa ja pitää esillä.

Ja omana syynään ehkä voi vielä lisätä sen, että tällä hetkellä nämä nyt sitten ehkä puhuttelevat taiteellista näkemystäni — tai jotain yhtä syvällistä! Uskokoon ken haluaa.

Kolmatta työtä en keksinyt. Minulle oikeastaan mieleen tuli erityisesti kolme vaihtoehtoa, jotka voisivat paikan ansaita: kaksi öljymaalausta (2010, 2010) ja yksi akryylimaalaus (2010). Huolestuttavaa.

(Huomautan, että en huomioinut digimaalauksia lainkaan. Niiden huomioiminen tuskin olisi tilannetta juuri muuttanut, ehkä nostanut kolmanteen sijaan kamppailemaan lempityöni vuodelta 2006.)

Viimeaikoina on käynyt jo muutaman kuvan kanssa näin. Olen ollut ihan tyytyväinen ja mielissäni maalauksesta, mutta sitten, juuri kalkkiviivoilla, jokin alkaa häiritsemään ja sitten ollaan samassa pisteissä ad nauseam (mikä tosin ei ole kovin kauan edes).

Otetaanpa tästä esimerkki. “Ihan kiva” on kaikki, mitä voi sanoa. Mitään vikaa ei työssä ole — varsinaisesti. Oikeastaan, se on vaikuttanut jopa erittäin mukavalta. Mutta silti kasvoille iskee kohta, jossa tuntuu vaikealta jatkaa, saattaa valmiiksi. Pohdin, että miksi näin.

Tulin tulokseen, että kyse on klassisesta tyylien vastakkainasettelusta. Toinen puolikas minusta haluaa tehdä asian tavalla x, toinen puolikas tavalla y. Asia ei ehkä sinällään olisi niin vaativa, jos samanaikaisesti pitäisi myös hieman miettiä, että mitä joku muu kuvalta haluaa tai odottaa.

Nyt joulun jälkeen on saanut lukea yhdestä jos toisesta taideblogista pohdintaa siitä, miten pitäisi suhtautua tilaustöihin. Monet ovat valitelleet sitä, kuinka vaikea on pitäytyä aikatauluissa ja kuinka vaikea ‘pakottaa’ itsensä tekemään jonkun muun visiota.

En tiedä onko vika minussa, kun oikeastaan kaikkia tilaustöitä on ollut hirvittävän kiva tehdä! Olen kokenut ongelmaksi nimen omaan sen, kuinka itse alkaa niissä omiin käsiin jätetyissä yksityiskohdissa arpomaan ja kyseenalaistamaan omia valintojaan. Sitä, kuinka on sattunutkin valitsemaan tällä kertaa tämän tyylin ja mitä jos sittenkin tekisi noin… Tätä ongelmaa tietenkään ei ole sellaisissa tilauksissa, joissa tilaaja on toivonut jotain tiettyä tai määritellyt hyvinkin tarkasti mitä haluaa.

Toisaalta, olen myös kiitollinen siitä, että on saanut toteuttaa kuvia näinkin hirvitävän vapaasti! Olen ollut onnekas tilaajien kanssa.

Tästäkin huolimatta olen siis onnistunut ajamaan itseni niin moneen nurkkaan ja jumiin, että ihan hirvittää. Asiat kääntyy hienosta ja kevyestä hankalaan ja kaameaan — ihan odottamatta ja ilman mitään varsinaista syytä. Ei voi kuin miettiä miksi taas tämäkin tilaus makaa jossain limbossa, eikä suostu valmistumaan tai esittämään selkeää vikaa, jonka osaisi ehkä jopa korjata. Epätietoisuus raastaa myös taiteessa.

Tästä päätellen olen päättämätön ja täysin ratkaisukyvytön. Ei anneta sen häiritä, sillä eihän se tietenkään voisi olla mikään taustaongelma.

Viime vuonna yritin oikeasti paneutua töiden loppuunsaattamiseen. Siitäkin huolimatta, että luin kirjan, jossa neuvottiin tekemään sata alkua, jos haluaa kehittyä. Alkuja kyllä kertyy, mutta…
Olin tunnistavinani ongelmakseni sen, että mielummin kuin tekisin heikomman/epäonnistuneen aloituksen loppuun, jätin työn kesken. 2010 oli lopettamisen vuosi: tulkoon vaikka kuinka huono, mutta valmis siitä tulee, piru vie! Ja lohdutukseksi: kaikesta ei tarvitse itse pitää ja makuja on monia. (Uskokoon ken haluaa.)

Mutta miten sen jääräpäisen päättäväisyyden jaksaisi muistaa myös tilaustöissä? Kas siinäpä se kysymys taitaa olla aika napakasti…

Taide = luonteen lujuutta? Ehkä.