Koska olen omalaatuinen ihminen, tuohan innosti valtavasti.

Joten valitsin kiven.

Josta ajattelin tehdä 30 erilaista tutkielmaa.

Voitte arvata miten kävi.

Nämä ovat siis kaikki siitä viimekertaisesta samperin kivestä, eri kulmista. Ison kiven tein vasta myöhemmällä kerralla, tarkoituksellisesti, sillä pienten kivien kanssa tuli jo turhautumiskynnys täyteen. Että voi olla pieni esine vaikea!

Kivitutkielmien seuraksi aloitin myös valkoisen simpukankuoren tekemistä, mutta sen esittelen sitten kun edetään sen valmistumiseen.

Tällä toisella akvarellimaalauskurssin kerralla annettiin tehtäväksi maalata monimutkaisempi asetelma (= useampia erilaisia esineitä). Koska minulla ei ollut erityistä suunnitelmaa mitä olisin halunnut tehdä (ja se ensimmäisellä kerralla himoitsemani korppikin oli niin vaikean oloinen), tein sitten sitä.

Täytyy sanoa, että harvoin tulee sellaisia epätoivon fiiliksiä kuin tällä kertaa. Inhoan vihreää ja sitähän tietty asetelmassa oli paljon. Pidin värien voimakkuudesta, mutten saanut niitä kääntymään paperille. Mokasin totaalisesti pohjasävytyksen. Sellaisia pieniä juttuja.

Lisäksi ärsyynnyin taas itseeni, kun on ihan pakko piirtää sillä siveltimellä. MIKSI? Ehkä minulla on liian pieniä siveltimiä (ja tällä logiikalla sittemmin olenkin asiaa korjannut: pamautin kertaostoksena 100 eurolla vesivärisiveltimiä).

No, aina ei voi onnistua. Ei edes joka 10. kerta, kuten vesivärimaalauksen kanssa toivoisi.

Pohjien lisäksi tehtävänä oli harjoitella akvarellimaalausta kouluvärein. Edellisessä lauseessa pelottavimmaksi sanaksi osoittautui yllättäen “kouluvärein”. En olisi uskonut.

Kouluvärit ovat siis niitä mm. ala-asteella surullisen tutuksi tulleita kuuden tai yhdeksän napin settejä, joista itkulla ja parulla saa juuri ja juuri jotain aikaan. Ja jotka koskaan eivät ole puhtaita kun aloittaa.

Ylimielisenä ihmisenä ajattelin, että kun kerran öljymaaleillakin pärjään kolmella tai neljällä värillä (keltainen — sininen — punainen ja vihreä), niin pitäisi vesiväreissä kuuden olevan ihan riittävästi. Että olin väärässä.

Onneksi kuitenkin pienen alkuvaikeuden jälkeen homma alkoi sujumaan. Kuten kukkamaalauksestani voi nähdä, kaipasin todella erilaisia punaisia. Kyllästyin vähän touhuun (ks. violetti), mutta mielestäni ihan ok kokeiluksi. Tarkoituksena kun tosiaan oli vain nopeasti kokeilla jatkoa varten.

(Pahoittelut surkeasta kuvasta. Todellisuudessa oikean yläkulman sininen on vihreää jne. pientä.)

Tämän työn ideana oli ihan yhdistää kaikkea mahdollista ja tehdä vain “jotain”. Taas näkee aika hyvin meikäläisen laiskuuden sekä muodoista että etenkin sommittelusta: en jaksanut suunnitella, hankkia mallikuvia saati piirtää mitään. Ihan kylmiltäni heittelin koko roskan paperille lähinnä negatiivisella maalauksella. Älkää edes kysykö mitä kukkia nuo ovat! Kyllä puutarhuri-äiti on taas ylpeä, kasvitieteen opesta puhumattakaan… (Ne on ehkä jotain kerrotun pionin, ruusun ja idänunikon risteymiä.)
Eikä nyt voi sanoa, että kuviksenopenkaan tarvitsisi henkeään haukkoa.

Tein lisäksi kaksi pienempää työtä. Kukkatyön koko oli ehkä A4-A3, nämä seuraavat noin postikorttikokoa.

Molemmat perinteistä laiskaa meininkiä, mutta ei anneta sen häiritä. Yhdestä asiasta olen todella ylpeä: nämä olivat todella nopeita. Ehkä  noin kolme minuuttia per työ (+ tietysti paperin kuivumisaika). Luonnossa nämä ovat jopa ihan kivoja, erityisesti alempi.

Että tällaista testausta. Päällimmäiseksi käteen jäi seuraavat:

1. Rrrrrrrakastan isoja vesivärisiveltimiä
2. Tarvitsen edellisessä kohdassa mainitun tuotteen. Piheydestä huolimatta.
3. Olen tyystintotaalisesti unohtanut kaiken kouluväreistä.
4. Pakkko opetella joko valokuvaamaan kännykällä tai ottaa kamera mukaan. Pahoittelen syvästi epätarkkoja ja tärähtäneitä kuvia.

(KK-postausta ei taaskaan ollut, tullut tai tule, sillä en ole saanut mitään aikaan.)

Päästään kuitenkin asiaan!

Tällä viikolla (sunnuntaina) oli ensimmäinen kerta akvarellimaalauskurssia. Hieman hirvitti, että kaikki muut siellä on jotain ylinipoja näpertelijätaiteilijoita, jotka ovat harrastaneet vesivärejä 20 vuotta ja että itse kämmäilen ja jään opettajan silmätikuksi. Itse asiassa oli varsin rentoa, ehkä vielä jossain vaiheessa opinkin jotain.

Aloitin rohkeasti fasaanin maalauksella. Se nyt vain kutsui superihanan violetin värisen rintansa kanssa koko alkujohdannon ajan, joten pakkohan se oli yrittää.

(Pahoittelen syvästi kuvalaatua, ihan hirvittävä. Pitää ottaa parempi. Katsokaa isona, jotta kuvassa on jotain järkeä.)

Mittasuhteethan on ihan ties mitä, mutta laitoin ihan piruuttani, kun teki mieli maalata vain mahaa. Ei siis ollut näköhäiriö, älkää pelätkö.

No, eipä siitä sen enempää. Muuten tällä viikolla valmista ei ole kuin ikivanha arabi. Itse asiassa luulinkin jo postanneeni sen valmiina, mutta en kai sitten. Tällä viikolla korjasin pari pientä juttua, joten täyttää hyvin tämän viikon postausta.

Ensi viikolla toivottavasti noita valmiin rajalla roikkuvia töitä sitten isompikin pino valmiissa.

Luin tässä jokin aikaa sitten eräästä blogista postauksen, jonka ideana oli esitellä kolme omaa työtä, joista ei luopuisi. Postaus oli vastaus jonkun esittämään kysymykseen.

En tiedä mistä tämä tuli mieleeni, mutta pohdin asiaa aamun pimeinä tunteina. Mitkä kolme työtäni pitäisin?

Tulos oli aika yllättävä siihen nähden, että en ole kokenut tehneeni juuri mitään hienoa sitten vuoden 2006.

Keksin kaksi.

Caramel Star, vesiväri paperille A5, 2010.
Frosty Beauty, vesiväri paperille A6, 2010.

Hassua sinänsä, että en tosiaan koe osaavani työskennellä vesiväreillä ja aloitin niiden kanssa vasta viime vuonna — nämä työt ovat ihan ensimmäisiä!

Miksi sitten valitsisin nämä? En oikeastaan osaa sanoa. Pidän tunnelmasta ja tietyllä tapaa värien herkkyydestä. Molempien kuvien mallit ovat persoonallisuuksia, joiden kanssa on saanut rentoutua, pelätä, unelmoida ja onnistua. Muistot ehkä ovatkin näissä töissä se juttu, joka nostaa taiteellisetkin ansiot vähän paremmalle tasolle.

Molemmat työt ovat myös pieniä ja siis helppoja säilyttää sekä kuljettaa ja pitää esillä.

Ja omana syynään ehkä voi vielä lisätä sen, että tällä hetkellä nämä nyt sitten ehkä puhuttelevat taiteellista näkemystäni — tai jotain yhtä syvällistä! Uskokoon ken haluaa.

Kolmatta työtä en keksinyt. Minulle oikeastaan mieleen tuli erityisesti kolme vaihtoehtoa, jotka voisivat paikan ansaita: kaksi öljymaalausta (2010, 2010) ja yksi akryylimaalaus (2010). Huolestuttavaa.

(Huomautan, että en huomioinut digimaalauksia lainkaan. Niiden huomioiminen tuskin olisi tilannetta juuri muuttanut, ehkä nostanut kolmanteen sijaan kamppailemaan lempityöni vuodelta 2006.)