I had the flu this week and thus had a tiny amount of time for art stuff. Which was kinda nice because I really had the inclination to be productive.

Until the realization that nothing works.

I started with fiddling some long overdue commissions. Veeery slow fiddling and faffing about and nothing really happened. On the contrary, everything went from bad to worse. An example above. I cannot fathom why on earth it’s so damn difficult to get colours and brushes to work as you’d like when working digitally. Why on earth palominos never ever agree to be even remotely palomino-y?! Ack, feel like throwing up because nothing’s working. If I could, I wouldn’t do these things.

The other thing on this week’s to do was pieces for an upcoming show. Well, actually either finish those WIPs or choose works from the already finished ones. Why on earth isn’t there any worth looking at?

Difficult, utterly difficult. It’s unreasonably annoying that I have all this need and wanting to paint but nothing’s going anywhere. Nothing’s working the way I’d like it to work and I never manage to try out anything new. Everything I do just slides into the same old rut and run into the same old problems.

Sometimes painting and doing it alone really drive me up the wall. Instruction and feedback is crucial for improvement.

(More content in English coming later.)

(Pablo Picasso)

Go ahead and guess which kind I’d like to be.

I’m rather tired of my dull and dirty colours, my flat paintings. I crave for more colour, light and a lot of white!

I promised to do something colourful for my next exhibition (in a few months). Have no clue what, but I’ve been into bright reds, oranges and yellows for months. Using them is a completely new hurdle, but some day…

Viimekerralla kerroinkin jo, että viritimme kiilakankaita. Minulle siunaantui niitä kolme: yksi tarkoituksenmukainen (eli mitä opettaja halusi meidän kaikkien tekevän), yksi iiiso (eli mitä opettaja yritti kaupata, ettei se enää kulkisi luokassa) ja yksi pienempi ja kapea (eli mikä nyt vaan himotti). Mittasinkin pohjat, mutta enhän minä enää niitä muista. Olisiko ollut 60 x 70, 80 x 80 ja 70 x 40 cm minun sarjani. Mittaan joskus uudestaan.

Teemana meillä on edelleen se “glokaaleja kohtaamisia”, enkä voi kertoa kauheasti valaistuneeni. Koska tuo pitkäkkään muotoinen pohja huusi itselleen maisemaa, lähdin miettimään asioita sen kautta. Koska Helsingin siluetti ideana oli aika kuluneen oloinen, se karsiutui siihen. Aloin miettimään muunlaista Helsinkiä, peltoja ja luontoa. Ja siitä sitten päädyin itselle tutumpaan seutuun ja niinkutsuttu idea oli valmis.

Luonnos kertoo kaiken olennaisen:

Seuraavaksi mietin, että se olisi vaikuttavampi pidempänä. Koska pidempää pohjaa ei ollut, ajattelin jakaa tuon “keskikokoisen” pohjan pystysuunnassa kolmeen allekaiseen lokeroon (ks. edellisen kuvan oikea yläreuna) ja laittaa jokaiseen yhden elementin työstä.

Neliöpohjalle minulla myöskin oli olemassa idea. Osastossa “vähän tavallisempi Helsinki-kuva”. Se nyt kuoli vähän ennen kuin oppi elämään, kuten kuvista näkyy:

(Näistä ehkä lähinnä sekä alkuperäistä ideaa, että toteuttamiskelpoista on oikea ylänurkka.)

Kolmatta ideaa en sitten enää saanut materialisoitumaan edes googlettamalla, joten päätin heittää kynät nurkkaan ja maalata tuon ensimmäisen idean mukaisen pohjamaalauksen.

Sanoista tekoihin ja aloitin jakamalla 4B-lyijykynällä (tarkkuuden olennaisuus ilmenee kohta) pohjan viivojen mukaisiin osiin. Sitten hahmottelin perusmuotoja hyvin ohuella öljymaalilla. Kun olin hahmotellut kaikki kolme osaa, tajusin, että eihän se niin toimi. Siis kumi käteen ja poistamaan viivoja.

Esitän vain yhden kysymyksen: oletteko koskaan yrittäneet poistaa 4B-kynän viivoja kankaalta puolikostean öljymaalin alta? Minä olen, valitettavasti. Voin myös kertoa, että yritykseksi jää.

No, eikun uutta päälle niin, että jaoinkin työn nyt pituussuunnassa kahtia. Pyyhin mahdollisimman paljon väriä pois ja yritin olla välittämättä.

Tämän kolossaalisen ajanhukan jälkeen otin pitkäkkään pohjan käsittelyyn. Aloin suhteellisen rohkeasti maalaamaan sille vastaavan, hieman jatkokehitellyn, idean pohjamaalausta.

Sain maalattua koko pohjaan värin ennen kuin tajusin kuinka hirvittävän tylsä ja samanlainen kuin kaikki muutkin työni ko. pohjalle oli muodostumassa. Pysäytin siveltimen ja aloin miettimään. Haaveilin jostain laajasta kuvasta, sellaisesta, jossa horisontti olisi todella ylhäällä kuvaa. Ja että kuvassa olisi talvi. Ehdottomasti talvi.
Tyylin tuo.  Mutta hienompi. En vain osannut hahmottaa, että miten siihen pääkohteeni tulevat ilman, että perspektiivi on kumma ja ties mitä.

Katsoin hetken sotkua pohjalla ja sanoin “sod it” ja kävelin kotiin nukkumaan. Ei minun päiväni.

Saturday was my first of the so-called studio days. That means I that I have a couple of hours of each Saturday dedicated for painting away from home. I really need that because I haven’t the space or opportunity to paint at home. And especially no space for wet paintings.

Due to the aforementioned reason my aim is to get some oil painting under my belt. It’s been a long, long time since I’ve done anything proper with oils. Heck, it’s been about two years since I’ve even touched my oil paints… Shame really, since I really like working with oils.

This week’s session I used mainly for getting to know the space. Actually my intention was to start painting straight away, but because I was too busy and too tired last week, I was ill-prepared.

In the morning I couldn’t find any free canvases/primed boards. So I had to take two I had left pretty much in the “still planning” stage.

On the first I thought to paint a chestnut Arabian. I’ve been wanting to do one in oils for some time. The only trouble was that I forgot both brown and red home.

The second one was supposed to turn into a white landscape. My white paint tube wouldn’t open. And I didn’t have a ref with me.

So the best work I did this time was that paper I used to wipe my palette. Seriously.

Not that productive as you might’ve gathered. However, I got some underpainting and sketching done so not a total waste (but almost). Next time I really should put some effort and time to my prep work. And I need a bag or some sort of a case for my paints.

There’s no way but on and up.

Torstaina 17.3. oli Tampereella kutsuvieraille Ladyn tyyli -näyttelyn avajaiset. En ollut hirvittävän innostunut lähtemään, kun en filistealaisena tajunnut mistä näyttelyssä oli kyse (eli kutsukortin informaatio ei minulle riitä!).

Olen todella iloinen, että menin!

Näyttelyhän on Lady Ostapeckin kuvista ja Haiharalle lahjoittamistaan puvuista koottu. Itse Lady on amerikansuomalainen 93-vuotias (!, Lady oli itse paikalla) valokuvaaja, joka pukee kuvattavansa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen vaatteisiin, ympäristöihin ja rooleihin. Klikatkaa linkkiä ja tutkikaa, on sen arvoista! Jos siis ette ole vielä törmänneet.

Näissä kuvissa todella näki sen, kuinka voi lisätä vaikka kuinka paljon kauniita asioita pieneen tilaan ilman, että tulee sekava tai tylsä kokonaisuus. Historiallisista puvuistahan olen pitänyt kersasta asti, nykyään ihastus suuntautuu enemmän 1910-1930 -lukujen muotiin, joita oli myös esillä ihanat esimerkit.
(Näin aihetta sivuten: olenko se minä vain, kun ennen kaikki esineet olivat niin paljon kauniimpia? Samaa huokailen aina kun katson tv-sarjaa “Upstairs, Downstairs” [suomeksi Kahden kerroksen väkeä ?] ja sitä nyt tulee aika tiiviisti katsottua…)

Tunsin itseni jotenkin oudosti inspiroituneeni. En osaa tarkkaan sanoa miksi. Kävisikö jokin seuraavista?

1) Oli ihanaa nähdä kauniita asioita pelkkien symbolististen tekotaiteellisten yhteiskunnallisesti muka merkittävien ja ties minkä ns. nykytaiteen sijaan. Henkilökohtaista, kaunista, pieniä hetkiä.

2) Oli lohdullista kuulla ja nähdä se ajatus, että aikaa on. Monessakin yhteydessä näyttelystä puhuttaessa on sanottu, että luova voi olla ties kuinka kauan.

3) Vielä lohdullisempaa on se, että oman juttunsa voi löytää ihan sattumalta ja missä vain. Lady löysi kameransa ja tyylinsä sattumalta kirpputorilta. Tiedä josko löytäisin siis omani vaikka ensi viikolla junassa!

Uskon, että tulen käymään näyttelyssä vielä ainakin pari kertaa. Nyt olen käynyt jo neljästi avajaiset mukaanlukien. Haluaisin kovasti ottaa mukaan kyniä ja papereita ja ihan vain katsoa yksityiskohtia ja piirtää. (Ja samalla voisi katsoa sen Tampere 1918 -näyttelyn vähän paremmin kuin tähän asti.)

Aluksi en ollut oikein kiinnostunut, sillä en tiennyt hirveästi posliininmaalauksesta. Paitsi, että se on hankalaa, joten pari tuntia vaikutti vähän hölmöltä. Lahjonta ja kiristys kuitenkin ovat osoittautuneet varsin tehokkaiksi suostuttelukeinoiksi, joten nimi oli listassa ja sinne piti mennä.

Pajassa opeteltiin tekemään tavallisia siveltimenvetoja, erityisesti “pilkku”-vetoja, pienellä pyöreällä siveltemellä. Tältä sivulta löytyy hyvät kuvat opetelluista vedoista. Noin tunnin harjoittelun jälkeen (mukana myös mm. värin valmistusta ja muuta valmistelua) maalattiin oma aihe lautaselle. Itse valuin toki kohti artdecomaista soihtusommitelmaa (itse sekoitettu punainen ja ruskea!). Ei liene tulleen yllätyksenä kenellekään…

Yllä siis elämäni ensimmäinen kosketus posliinimaalaukseen ja taitoni noin tunnin merkin kohdalla. Sanotaanko, ettei kummosta, mutta kehityskelpoista. Minua neuvonut opettaja oli varsin kannustava ja yritti houkutella kursseille. Kuulemma minusta saisi oikein Tekijän, kun vain alkaisin harrastamaan…

Itse asiassa mietinkin lähteväni kurssille, muttei näin keskellä kautta enää kannata. Ensi vuonna ehkä.

Etenkin siksi alkoi kiehtomaan, kun luin taas taidekirjoja. Kimmo Pälikön “Kuvan tekeminen” -sarjan (luettavissa kokonaan verkossa osoitteessa http://www.kp-art.fi/artbook/, suosittelen!) ”Teoria ja tekniikka” -osassa puhuttiin posliinimaalauksesta. Siis ihan oikeasti! Sivulla 232 sanotaan seuraavaa:

Posliinimaalaukseen yhdistetään usein vain lautasten ja posliiniesineiden koristelu. Uusien maalausaineiden, ja menetelmien myötä mukaan ovat enenevässä määrin tulleet myös laatoille maalatut taulut, jotka kehystetään tavallisten taulujen tapaan.

Kyllä, ensimmäisen lauseen allekirjoitan. Toinen virke… TAHTOO, count me in! Ehkä siis jo ensi vuonna posliininmaalausta minullekin?

(Pahoittelen taas huonoa kännykkäkamerakuvaa.)

Tänään kuitenkin kävin akateemisessa piirtämisessä. Singer Sargent I am not, vieläkään.

Silti olen toisaalta todella iloinen ja tyytyväinen tähän päivään, toisaalta taas pelottaa ja ärsyttää. Menin sillä ajatuksella, että teen Jotain Hienoa, kun kerran viimeksi oli niin hirveää, enkä ole ehtinyt sen ekan kerran jälkeen käydäkään erinäisistä syistä (yksi niistä on laiskuus, jos arvasitte). Aikaa oli neljä ja puoli tuntia.

No, istuin paikalla noin vartin. Otsikkokuvassa keskellä näkyvästä kipsistä sain aikaan tämän:

Olen todella tyytyväinen. (Vaikea ehkä päätellä näin hirveän huonosta kuvasta.)  Viiva oli luonnollista ja se tuli helposti. Mielestäni ihan muodossakin, vaikka selkeitä korjattavia paikkoja. Mutta se keveys ja helppous, millä tämän sain… Ja tosiaan pitkälti alle vartissa. Hyvä minä! Tämän haluan pitää.

Se pelottava puoli sitten: mielestäni työ oli tässä vaiheessa valmis. En taaskaan uskalla jatkaa! Tiedän, että en enää tämän vaiheen jälkeen löydä sitä hetkeä, jolloin työssä ei ole enää mitään lisättävää eikä mitään poistettavaa, vaan sorrun liian helposti ylityöstämiseen.
Tarkoittaako tämä siis sitä, etten voi edetä ylläolevasta? Vai onko se vaan hiilitaitojeni unohduksesta kiinni? (En ole tehnyt mitään järkevää hiilellä varmaankaan ainakaan viiteen, ehkä jopa kymmeneen, vuoteen.)

Akateemisen piirtämisen lisäksi sain itseäni niskasta kiinni ja osallistun maalaustapahtumaan 3.11. Käyn demoamassa akryylimaaleilla “jotain”, todennäköisesti maisemaa. Katsotaan lähempänä.

15.11. olisi piirustuskilpailudedis, haluaisin osallistua, vaan en tiedä millaisella työllä jne. Saakohan osallistua useammalla kuin yhdellä?

Muuten sitten taas tilauksia etiäpäin, pinopostauksia ja walkkiksia luvassa toivottavasti nopeammin kuin voitte uskoa!