Olin tällä viikolla kipeänä, joten ehti hieman taas koskemaan taidejuttuihin. Eipä siinä mitään, nyt oli oikein tuottava fiiliskin.

Kunnes siis tajusi, ettei mikään suju.

Ensimmäiseksi askartelin vanhoja tilaustöitä. Hidasta veivausta, eikä mitään edistystä tapahtunut. Päin vastoin, huonompaan ja huonompaan meni. Esimerkki yllä. Siis miksi on niin järjettömän vaikeaa saada digitaalisesti värejä ja siveltimiä toimimaan niin kuin haluaa? Miksi hitossa voikot eivät suostu olemaan etäisestikään voikon näköisiä?! Äh, tekee mieli oksentaa kun ei suju. Jos ei olisi pakko, en tekisi.

Toisekseen piti tehdä tulevaan näyttelyyn puuttuvia töitä/karsia olemassaolevista jotain kokonaisuutta. Miksi niistä ei löydy yhtäkään säällistä?

Vaikeaa, perin vaikeaa. Ärsyttää ihan mielettömästi se, että tekee mieli maalata kaikkea, mutta mikään ei vain suju. Mikään ei toimi haluamallani tavalla, enkä onnistu myöskään kokeilemaan mitään uutta: kaikki valuu samaan vanhaan ja samoihin ongelmiin.

Koska tarkoituksena oli tutustua erilaisiin tekniikoihin sekä tarjolla oleviin materiaaleihin mahdollisimman laajasti, otin ensimmäiseksi käsittelyyn näistä tekniikoista kaikkein vieraimman: pressprintin. Suoraan sanoen ollut koskaan edes kuullut kyseistä termiä, eikä meillä, silloin kun minä olin lapsi, sellaisia tehty.

Pressprintin idea on tehdä solumuovilevylle (tai siis sellaista pehmää kovettuneen vaahdon oloista ainetta esim. mitä take-away -lämpimissä ruuissa laatikot on/ovat olleet) kuvio, johon levitetään väriä ja sitten siirretään kuva paperille. Grafiikkamenetelmänä tämä on samanlaista kohopainantaa kuin esimerkiksi linopainanta, mutta vaatii järjettömän vähän voimaa ja erikoisvälineitä.

Omassa työssäni käytin vain lyijykynää painovälineenä, eikä tuollaisen minikokeilun tekemiseen montaa minuuttia kulunut. Voisin kuvitella, että toimisi koululuokassa mainiosti! Värinä perinteinen pulloguassi, lisäksi väritystä hieman liidulla.

Jos materiaalia olisi paremmin tarjolla, se olisi varmaan ihan kätevä tekniikka harrastaa kotonakin.

Toisena tekniikkana kokeilin nopeasti hankausta. Se nyt ei oikein onnistunut, koska luokassa oli hirvittävän vaikeaa löytää toimivia tekstuureja. Lähinnä kokeilin vain siksi, että voisin sanoa kokeilleeni, yhdistäen eri värejä ja erilaisia tekstuureja päällekäin. Ja ihan rehellisesti sanoen tekniikka oli ennestään niin tuttu ja tekstuureja niin järjettömän vähän, etten oikein jaksanut panostaa.

Yläkulmassa kokeilin myös nopeasti pressprint-levyni hankausta.

Alakulmassa näkyy puolestaan seuraavaksi kokeilemani tekniikka. Kyseessä on lasilevylle maalattu monotypia. Käytin värinä vesipohjaista linopainantaväriä, johon yritin pyyhkiä lintuaiheen. Väri vain valitettavasti pääsi kuivamaan liian reippaasti ja sen tahmaisuuden vuoksi sitä oli liian haastava poistaa pyyhkimällä.

Sen sijaan värit onnistuivat valtavan hienosti (ei näy ehkä kuvasta, mutta sinisen ja ruskean sekoitus) ja pidin kovasti väriin jääneistä tyhjistä kohdista. Tästä efektistä tuli mieleeni ihan merenpohja, tai vesi, jonka läpi heijastelee kivikkoinen pohja.

Vuorossa siis uusi yritys.

Edellä olevissa kuvissa olen leikannut paperista ja liimapaperista vapaalla kädellä pingviinihahmoja. Ylemmissä värinä oli kaiken muistini mukaan pulloväri (lukee papereissa, mutten pysty tarkistamaan juuri), eikä niissä tullut yhtä kaunista merifiilistä. Ylemmän kuvan alimman rivin viimeisessä kuvassa vahingossa telasin myös lintua blokkaavan paperin päältä. Hups. Mutta aika hieno hups.

Alemmassa kuvassa taas linopainantaväri. Alakulman kappaleessa väritin lyijykynällä kääntöpuolen, jotta linnun ääriviivat selkiytyisivät. Olisi ehkä pitänyt värittää koko kuva-alue.

Näistä huikaisevista epäonnistumisista kyllästyneenä lähdin kotiin. Antaa olla, kokeiltu on. Ja nyt ainakin tietää mikä ei todellakaan toimi.

Olen halunnut jo pitkään tehdä sarjakuvaa.

Ei sillä, että olisin pitänyt asian jotenkin hirveän salassa. En muista, olenko kuitenkaan avoimesti sitä tämän blogin puitteissa todennut.

Totuttuun tapaan tästäkin vedetään näyttelykokemus. (Vaikutan älyttömän kultturellilta, eikö totta?)
1.4.2011 oli Vapriikissa kutsuvieraille näyttelyn “Ottopoikia ja työläistyttöjä” avajaiset. Pelkästään kutsukortti oli ihana, joten voitte olettaa, että riemusta kiljuen raahauduin paikalle, vaikka seuralaiseni oli tällä kertaa vastahakoinen. (Mutta kuinkas kävi? Kyllä, en ole avajaisista ostettua kirjaa nähnyt vielä kertaakaan, kun se on jollakin muulla luettavana edelleen… Ja siinä oli jopa supersöpö possu omistuskirjoituksessa!)

Mikä mielestäni on kaikkein vaikeinta sarjakuvissa, etukäteissuunnittelun lisäksi, on tehdä kohteista tismalleen samannäköiset. Eli henkilö A ruudussa 9 on tismalleen samannäköinen kuin ruudussa 19, vaikka toinen on sivulta ja toinen edestä. Ja jos tässä epäonnistutaan, niin ainakin riittävän tunnistettavissa, eikä missään tapauksessa henkilön B näköinen. Näissä sarjiksissa asia oli onnistunut, ei siinä mitään, mutta millä tavalla! Kuvat näyttivät kovin rennoilta ja jollakin tapaa pehmeiltä, vaikka niissä oli elävyyttä ja yksityiskohtia. Aloin miettimään, että olenkohan yrittänyt lähestyä ongelmaani väärästä suunnasta yrittäessäni pelkistää, tasoittaa ja “asettaa muottiin” piirroksia ja hahmoja. Että jos pitäisikin vaan kokeilla jotain “maalaustyylisempää”…?

No, mene ja tiedä. Pitää kokeilla.

Mutta sitä ennen pitää ottaa ja näyttelyn nuuskimisien lisäksi lukea ohjeita ja kirjoja täikamman kanssa lävitse ja opetella suunnittelmaan ruudut etukäteen. Tiedän, että nyt sarjikseen tulee tasan 47 tai 53 ruutua, mutta minkä kokoisia ja montako sivulle… Mistä muka sellaiset tietää ennen kuin on piirtänyt? Magiaa, sanon minä.

Otan siis mielelläni vastaan vinkkejä sarjakuvien tekemiseen. Ja samalla esitän julkisesti kiitoksen tästä näyttelystä. Toivottavasti mahdollisimman moni sarjiksista vähääkään kiinnostunut kävi paikalla. Todella mielenkiintoinen katsaus (erään) sarjiksen syntyyn!

En nyt tarkoita mitään mestariteoksia tai mitään tiettyä tyyliä. Samoin en tarkoita “katsojanäkökulmasta” hyvää teosta (siis sellaista, joka vaikuttaa jollain tavalla, herättää katsojassa jonkin fiiliksen tai ajatuksen). Haen niin pientä juttua kuin kaupallisesti/näyttelykelpoisuudessa hyvää. Mitä jyryttäjä katsoo? Entä galleristi? Ihan tarkkaan, ei vain “jotain persoonallista”, “jotain, mikä erottuu joukosta” ja muita tavallisia vastauksia. Kyllähän kai ainakin jokin pohjakriteeristö on olemassa?

Tosin, en ole tietenkään mitään NEWAn teoksia tai Amandan töitä nähnyt livenä, vain kuvissa. On vaikea sanoa kuinka paljon tämä vaikuttaa ja miten esimerkiksi kehystys yms. on muuttanut töitä. Mutta (netti)valokuvatkin ovat siitä jänniä olentoja, että niissä aika hyvin toteutuu “kolmen tason katse” (eli teoksen pitää olla kiinnostava katsotaan sitä huoneen toiselta puolelta, normaalilta etäisyydeltä tai nenä kankaassa kiinni). Luulisi senkin merkitsevän jotain.

Silti tutkiessani NEWAn galleriaa, en voinut olla miettimättä sitä, miksi jokin työ on hyväksytty ja jokin toinen ei. Mikä siis tekee hyvän taiteen?

Mielestäni NEWAn galleriasta ei voi noin yksiselitteisesti sanoa, että kaikki työt ovat teknisesti (hyvin) korkealaatuisia. Itse asiassa törmäsin pariin, joiden kohdalla yritin miettiä miksi taitelija oli tehnyt asian näin sen sijaan miten itse olisin tehnyt: mitä ilmeisemmin työ oli katsottu onnistuneeksi ja “hyväksi” laajemmaltikin, vaikka minun silmääni sellaiset ovat epäonnistuneita.

Lisäksi itse olen erityisesti viime vuosina kokenut, että olen teknisesti suhteellisen taitava (vaikka liian laiska näyttämään sitä kaikissa kuvissa!), mutta ongelmani on tyylissä, sisällössä, ns. “messagessa”. Että en saa kuvia puhumaan katsojalle. Ilmeisesti olen kuitenkin pahasti väärässä, jos kerran minua vähintään yhden portaan parempi taitelija katsoo olevansa teknisesti jäljessä näyttelyyn vaadittavasta tasosta. Samoin mielestäni kaikki NEWAan hyväksytyt työt eivät olleet aihevalinnaltaan tai sommittelultaan erityisen kiinnostavia tai onnistuneita — herää kysymys tarvitseekokaan välttämättä? Ehkä onkin olemassa jokin dokumentaaritaiteilijan kategoria, joka olisikin minulle se oikea. Tai ehkä en oikeasti vain ymmärrä.

Olisi helpompi pyrkiä johonkin, kun tietäisi minne on menossa.

Näistä sekavista ajatuksista huolimatta minulla on muutaman viimeisen kuukauden aikana herännyt ajatus ja halu kokeilla.

Mutta millaisella työllä? Ja uskallanko?

Jokainen varmaan voi myöntää, että hyvä taide vaatii aina katsojan. “Hyvä” voi siis joissakin tapauksissa olla vain esillä oleva työ. Siksi olisi ensiarvoisen tärkeää uskaltaa ja yrittää. Jää siis vain yksi kysymys:

Mitä on se sellainen “tarpeeksi hyvä taide”, että pääsee esille ensinnäkään?

Eli Pablo Picasson sanonta “toiset taiteilijoista muuttavat auringon keltaiseksi täpläksi, toiset taas muuntavat keltaisen täplän auringoksi”.

Voitte arvata millainen itse haluaisin olla.

Olen kyllästunut tylsiin ja likaisiin väreihini. Latteisiin kuviini. Haluan väriä, haluan valoa ja paljon valkoista!

Lupasin tehdä seuraavaan näyttelyyni jotain värikästä. Mitä, en tiedä. Mutta olen jo monta kuukautta kerännyt kokoelmaa punaisista, oransseista ja keltaisista. Ehkä joskus.

Viimekerralla kerroinkin jo, että viritimme kiilakankaita. Minulle siunaantui niitä kolme: yksi tarkoituksenmukainen (eli mitä opettaja halusi meidän kaikkien tekevän), yksi iiiso (eli mitä opettaja yritti kaupata, ettei se enää kulkisi luokassa) ja yksi pienempi ja kapea (eli mikä nyt vaan himotti). Mittasinkin pohjat, mutta enhän minä enää niitä muista. Olisiko ollut 60 x 70, 80 x 80 ja 70 x 40 cm minun sarjani. Mittaan joskus uudestaan.

Teemana meillä on edelleen se “glokaaleja kohtaamisia”, enkä voi kertoa kauheasti valaistuneeni. Koska tuo pitkäkkään muotoinen pohja huusi itselleen maisemaa, lähdin miettimään asioita sen kautta. Koska Helsingin siluetti ideana oli aika kuluneen oloinen, se karsiutui siihen. Aloin miettimään muunlaista Helsinkiä, peltoja ja luontoa. Ja siitä sitten päädyin itselle tutumpaan seutuun ja niinkutsuttu idea oli valmis.

Luonnos kertoo kaiken olennaisen:

Seuraavaksi mietin, että se olisi vaikuttavampi pidempänä. Koska pidempää pohjaa ei ollut, ajattelin jakaa tuon “keskikokoisen” pohjan pystysuunnassa kolmeen allekaiseen lokeroon (ks. edellisen kuvan oikea yläreuna) ja laittaa jokaiseen yhden elementin työstä.

Neliöpohjalle minulla myöskin oli olemassa idea. Osastossa “vähän tavallisempi Helsinki-kuva”. Se nyt kuoli vähän ennen kuin oppi elämään, kuten kuvista näkyy:

(Näistä ehkä lähinnä sekä alkuperäistä ideaa että toteuttamiskelpoista on oikea ylänurkka.)

Kolmatta ideaa en sitten enää saanut materialisoitumaan edes googlettamalla, joten päätin heittää kynät nurkkaan ja maalata tuon ensimmäisen idean mukaisen pohjamaalauksen.

Sanoista tekoihin ja aloitin jakamalla 4B-lyijykynällä (tarkkuuden olennaisuus ilmenee kohta) pohjan viivojen mukaisiin osiin. Sitten hahmottelin perusmuotoja hyvin ohuella öljymaalilla. Kun olin hahmotellut kaikki kolme osaa, tajusin, että eihän se niin toimi. Siis kumi käteen ja poistamaan viivoja.

Esitän vain yhden kysymyksen: oletteko koskaan yrittäneet poistaa 4B-kynän viivoja kankaalta puolikostean öljymaalin alta? Minä olen, valitettavasti. Voin myös kertoa, että yritykseksi jää.

No, eikun uutta päälle niin, että jaoinkin työn nyt pituussuunnassa kahtia. Pyyhin mahdollisimman paljon väriä pois ja yritin olla välittämättä.

Tämän kolossaalisen ajanhukan jälkeen otin pitkäkkään pohjan käsittelyyn. Aloin suhteellisen rohkeasti maalaamaan sille vastaavan, hieman jatkokehitellyn, idean pohjamaalausta.

Sain maalattua koko pohjaan värin ennen kuin tajusin kuinka hirvittävän tylsä ja samanlainen kuin kaikki muutkin työni ko. pohjalle oli muodostumassa. Pysäytin siveltimen ja aloin miettimään. Haaveilin jostain laajasta kuvasta, sellaisesta, jossa horisontti olisi todella ylhäällä kuvaa. Ja että kuvassa olisi talvi. Ehdottomasti talvi.
Tyylin tuo.  Mutta hienompi. En vain osannut hahmottaa, että miten siihen pääkohteeni tulevat ilman, että perspektiivi on kumma ja ties mitä.

Katsoin hetken sotkua pohjalla ja sanoin “sod it” ja kävelin kotiin nukkumaan. Ei minun päiväni.

(Ja ennen kuin ihmettelette: luonnosten sisältöjen tarkempi avaaminen on jätetty pois ensimmäisessä kappaleessa mainitusta syystä.)

Asiaan. Lauantaina oli ensimmäinen ns. “studioaika”. Käyn siis lauantaisin maalailemassa, koska kotona ei ole oikein tilaa ja mahdollisuutta. Etenkään kuivattamiselle.

Tämän vuoksi tarkoituksenani on pitkästä aikaa maalata öljymaaleilla jotain hienompaa. Viimeksi olen öljymaalauksia tehnyt 2010 tai vieläkin aikaisemmin. Harmi sinänsä, koska olen kovasti pitänyt öljyllä työskentelystä.

Tällä viikolla lähinnä tutustuin tilaan. Tarkoituksenani oli jo aloittaa maalaaminen, mutta koska en viime viikolla ehtinyt ja jaksanut valmistella asioita kunnolla, ei mennyt ihan putkeen.

Aamulla en löytänyt mitään vapaata pohjustettua maalauspohjaa. Piti siis ottaa kaksi suunnitelmasteelle jätettyä pohjaa.

Ensimmäiselle ajattelin tekeväni rautiaan arabin maalauksen, jota olen mielinyt jo pitkään. Unohdin kaksi tärkeintä väriä kotiin.

Toisena oli valkoinen maalaus. Valkoiseni ei auennut. Eikä minulla ollut malliakaan mukana.

Hienoin aikaansaannokseni oli yllä kuvattu paletin pyyhkimiseen käytetty paperi. Oikeasti.

Ei siis kovin tuotteliasta, mutta sainpa ainakin aloitettua pohjamaalauksia/hahmotelmia. Ensi kerralla pitää oikeasti miettiä valmiiksi ja hankkia jokin värilaukku!

Tästä ei voi mennä kuin parempaan suuntaan.

Torstaina 17.3. oli Tampereella kutsuvieraille Ladyn tyyli -näyttelyn avajaiset. En ollut hirvittävän innostunut lähtemään, kun en filistealaisena tajunnut mistä näyttelyssä oli kyse (eli kutsukortin informaatio ei minulle riitä!).

Olen todella iloinen, että menin!

Näyttelyhän on Lady Ostapeckin kuvista ja Haiharalle lahjoittamistaan puvuista koottu. Itse Lady on amerikansuomalainen 93-vuotias (!, Lady oli itse paikalla) valokuvaaja, joka pukee kuvattavansa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen vaatteisiin, ympäristöihin ja rooleihin. Klikatkaa linkkiä ja tutkikaa, on sen arvoista! Jos siis ette ole vielä törmänneet.

Näissä kuvissa todella näki sen, kuinka voi lisätä vaikka kuinka paljon kauniita asioita pieneen tilaan ilman, että tulee sekava tai tylsä kokonaisuus. Historiallisista puvuistahan olen pitänyt kersasta asti, nykyään ihastus suuntautuu enemmän 1910-1930 -lukujen muotiin, joita oli myös esillä ihanat esimerkit.
(Näin aihetta sivuten: olenko se minä vain, kun ennen kaikki esineet olivat niin paljon kauniimpia? Samaa huokailen aina kun katson tv-sarjaa “Upstairs, Downstairs” [suomeksi Kahden kerroksen väkeä ?] ja sitä nyt tulee aika tiiviisti katsottua…)

Tunsin itseni jotenkin oudosti inspiroituneeni. En osaa tarkkaan sanoa miksi. Kävisikö jokin seuraavista?

1) Oli ihanaa nähdä kauniita asioita pelkkien symbolististen tekotaiteellisten yhteiskunnallisesti muka merkittävien ja ties minkä ns. nykytaiteen sijaan. Henkilökohtaista, kaunista, pieniä hetkiä.

2) Oli lohdullista kuulla ja nähdä se ajatus, että aikaa on. Monessakin yhteydessä näyttelystä puhuttaessa on sanottu, että luova voi olla ties kuinka kauan.

3) Vielä lohdullisempaa on se, että oman juttunsa voi löytää ihan sattumalta ja missä vain. Lady löysi kameransa ja tyylinsä sattumalta kirpputorilta. Tiedä josko löytäisin siis omani vaikka ensi viikolla junassa!

Uskon, että tulen käymään näyttelyssä vielä ainakin pari kertaa. Nyt olen käynyt jo neljästi avajaiset mukaanlukien. Haluaisin kovasti ottaa mukaan kyniä ja papereita ja ihan vain katsoa yksityiskohtia ja piirtää. (Ja samalla voisi katsoa sen Tampere 1918 -näyttelyn vähän paremmin kuin tähän asti.)

Aluksi en ollut oikein kiinnostunut, sillä en tiennyt hirveästi posliininmaalauksesta. Paitsi, että se on hankalaa, joten pari tuntia vaikutti vähän hölmöltä. Lahjonta ja kiristys kuitenkin ovat osoittautuneet varsin tehokkaiksi suostuttelukeinoiksi, joten nimi oli listassa ja sinne piti mennä.

Pajassa opeteltiin tekemään tavallisia siveltimenvetoja, erityisesti “pilkku”-vetoja, pienellä pyöreällä siveltemellä. Tältä sivulta löytyy hyvät kuvat opetelluista vedoista. Noin tunnin harjoittelun jälkeen (mukana myös mm. värin valmistusta ja muuta valmistelua) maalattiin oma aihe lautaselle. Itse valuin toki kohti artdecomaista soihtusommitelmaa (itse sekoitettu punainen ja ruskea!). Ei liene tulleen yllätyksenä kenellekään…

Yllä siis elämäni ensimmäinen kosketus posliinimaalaukseen ja taitoni noin tunnin merkin kohdalla. Sanotaanko, ettei kummosta, mutta kehityskelpoista. Minua neuvonut opettaja oli varsin kannustava ja yritti houkutella kursseille. Kuulemma minusta saisi oikein Tekijän, kun vain alkaisin harrastamaan…

Itse asiassa mietinkin lähteväni kurssille, muttei näin keskellä kautta enää kannata. Ensi vuonna ehkä.

Etenkin siksi alkoi kiehtomaan, kun luin taas taidekirjoja. Kimmo Pälikön “Kuvan tekeminen” -sarjan (luettavissa kokonaan verkossa osoitteessa http://www.kp-art.fi/artbook/, suosittelen!) ”Teoria ja tekniikka” -osassa puhuttiin posliinimaalauksesta. Siis ihan oikeasti! Sivulla 232 sanotaan seuraavaa:

Posliinimaalaukseen yhdistetään usein vain lautasten ja posliiniesineiden koristelu. Uusien maalausaineiden, ja menetelmien myötä mukaan ovat enenevässä määrin tulleet myös laatoille maalatut taulut, jotka kehystetään tavallisten taulujen tapaan.

Kyllä, ensimmäisen lauseen allekirjoitan. Toinen virke… TAHTOO, count me in! Ehkä siis jo ensi vuonna posliininmaalausta minullekin?

(Pahoittelen taas huonoa kännykkäkamerakuvaa.)

Tänään kuitenkin kävin akateemisessa piirtämisessä. Singer Sargent I am not, vieläkään.

Silti olen toisaalta todella iloinen ja tyytyväinen tähän päivään, toisaalta taas pelottaa ja ärsyttää. Menin sillä ajatuksella, että teen Jotain Hienoa, kun kerran viimeksi oli niin hirveää, enkä ole ehtinyt sen ekan kerran jälkeen käydäkään erinäisistä syistä (yksi niistä on laiskuus, jos arvasitte). Aikaa oli neljä ja puoli tuntia.

No, istuin paikalla noin vartin. Otsikkokuvassa keskellä näkyvästä kipsistä sain aikaan tämän:

Olen todella tyytyväinen. (Vaikea ehkä päätellä näin hirveän huonosta kuvasta.)  Viiva oli luonnollista ja se tuli helposti. Mielestäni ihan muodossakin, vaikka selkeitä korjattavia paikkoja. Mutta se keveys ja helppous, millä tämän sain… Ja tosiaan pitkälti alle vartissa. Hyvä minä! Tämän haluan pitää.

Se pelottava puoli sitten: mielestäni työ oli tässä vaiheessa valmis. En taaskaan uskalla jatkaa! Tiedän, että en enää tämän vaiheen jälkeen löydä sitä hetkeä, jolloin työssä ei ole enää mitään lisättävää eikä mitään poistettavaa, vaan sorrun liian helposti ylityöstämiseen.
Tarkoittaako tämä siis sitä, etten voi edetä ylläolevasta? Vai onko se vaan hiilitaitojeni unohduksesta kiinni? (En ole tehnyt mitään järkevää hiilellä varmaankaan ainakaan viiteen, ehkä jopa kymmeneen, vuoteen.)

Akateemisen piirtämisen lisäksi sain itseäni niskasta kiinni ja osallistun maalaustapahtumaan 3.11. Käyn demoamassa akryylimaaleilla “jotain”, todennäköisesti maisemaa. Katsotaan lähempänä.

15.11. olisi piirustuskilpailudedis, haluaisin osallistua, vaan en tiedä millaisella työllä jne. Saakohan osallistua useammalla kuin yhdellä?

Muuten sitten taas tilauksia etiäpäin, pinopostauksia ja walkkiksia luvassa toivottavasti nopeammin kuin voitte uskoa!