Inha havainto näyttelytöiden lomasta

Olen nyt hieman tervehtyessäni pistänyt pakertaen ensi viikolla pystytettävien näyttelyiden töitä. Ideat eivät koskaan toteudu edes puoliksi yhtä hyvin kuin haluaisi ja mielessään näkisi, se nyt on sanomattakin selvää.

Mutta.

Eilen murheenkryynitöitä tehdessäni tajusin jotain, josta tuli ihan paha olo.

Maalauskäsialani/tyylini on ihan hirvittävän lapsellinen!

Ei siinä mitään, jos olisi edes tarkoituksella, ns. naivistisesti sellainen. Käsialani on vain järjettömän keskenkasvuinen, peruskoulun kuviksentunneilta pelottavan tuttu (ennen sitä mukasymboolista ja syvällistä vaihetta, jonka suurin osa kuvisharrastajista tuntuu teineinä käyvän läpi).

Miksi?
Keksin muutaman syyn:

1. En ole maalannut tarpeeksi.
2. Tyylini nyt vain on sellainen — ts. esteettinen silmäni ei ole kasvanut.
3. Johtuu mediasta: en osaa työskennellä akryylivärein.
4. Minulta puuttuu liikaa elämänkokemusta.
5. En tiedä, mitä töilläni haluan esittää.
6. En uskalla tehdä sellaista, mistä “oma ääni” kuuluisi.
7. En pidä töistäni.
8. On olemassa liian paljon kivoja juttuja, joita haluaisi kokeilla, mutta ei vain tiedä mistä alkaa — joten jättää kaikki jujut laittamatta.
9. Liittyen edelliseen: haluaa saada kaikki työt onnistumaan, joten ei uskalla ottaa riskiä.

Suoraan sanoen on ihan fyysisesti huono olo ollut tämän valaistumisen jälkeen. Haluaisin muuttua — tai ainakin muuttaa tyyliä. En tiedä miten se onnistuu ja se varmaan onkin se syy, miksi tuntuu tältä.

Tämä on epätoivoinen huokaus tyhjyyteen ja muistiinpano parempaa ajatteluaikaa odottamaan.

(Alkukuvana työ, josta tämä havainto syntyi. Kesken. Ja jännästi rajattu: kyseessä on neliö, mutta ei mahtunut skanneriin.)

2 lukijaa piti tästä.

Miellyttikö? Klikkaa tästä.

Vahinko? Poista äänesi klikkaamalla.