Tarina abysmaalisen kuukauden turuilta (l. KK #47)
Laiskuuteni on kasvanut niin infernaalisiin mittoihin, etten ole aikoihin saanut yhtään mitään valmiiksi. Siksipä viime viikolla tein taas kerran pyhää lupausta kauan sitten roikkumaan jääneiden tilausten finaaliinsaattamisesta.
Kaiken hyvän lisäksi oli vielä hirveä into ja himo maalata! Mikä voisikaan mennä vikaan!
No, aika moni asia, näemmä.
Luku 1, se kauiten odottanut pitäisi jo vihdoin saada pois…“Teen nyt vihdoin tän roikkuvan loppuun, ei siinä enää paljon ole”, tuumi hän. Photoshop kauniiseen käteen ja kuva auki. Mustien sekoittelua, jalka-asentojen korjausta. Vihellellen hän lisää varjoa tuomaan syvyyttä. Sitten, täysin pyytämättä ja ilmoittamatta, saapuu kamala valaistuminen. Sehän on ihan kamala, eikä yhtään sellainen kuin piti. Blergh!
Hätä ei ole onneksi tämän näköinen. Urhea sankarimme ajattelee olevansa ovela kuin päivävuoroon siirtynyt kettu ja vaihtaa kuvaa.
Luku 2, jos et voi olla järjestelmällinen, ole ainakin nopea
“Tämä nyt ainakin on nopeasti valmis!” hän lohduttaa itseään. “Eihän tästä nyt puutu juuri mitään, katson vaikka leffan samalla ja siinäpä se. Sitten voi palata vähän vaikeampaan.”
Puoli tuntia myöhemmin näyttämölle astuu vanha tuttumme, pyytämätön valaistuminen.
“Hetkinen”, hän sanoo, “tässä on nyt jotain hieman pielessä”. Mitä, kas se ilmenee pian.
“Niin, tän piti olla voikko. Miksihän tämä näyttää nyt ihan shamppanjahallakolta?”
Seuraa masennus ja armoton ketutus. Kuitenkin vaaroja kaihtamatta seuraavana päivänä pääkärsijämme yrittää uudelleen onnistumista.
Luku 3, jos et voi olla edes nopea, tee sitten asiat luokattoman hyvin
“Ainakin voisi luonnostella yhden roikkuvan kuvan pois kuleksimasta”, tuumii päähenkilömme selvästi nöyrtyneenä. “Kovin monta juttua ei tässä voi mennä vikaan.”
Silti sieltä aina muutama varmasti perille löytävä ilmaantuu.
“Jalka-akselit, mitä ne on? Ai tummanpunaruunikko? Mikähän se näistä miljoonasta hevosesta oikeasti on… Ja miksihän puoliverisiltä katoaa kaulat aina jonnekin? Ei se mitään, piirretään pää yhdeksättä kertaa uusiksi.”
Pienet korjaukset täyttävät pimenevän illan. Lopulta ei ole enää muuta tehtävissä kuin iskeä väriä tuomaan jotain illuusiota oikeasti toimivasta suunnitelmasta, sulkea softa ja toivoa, että se menee läpi.
… paitsi että ne ketun sukat. Unohtuu aina.
Ja näin päättyy pieni tarinamme hyvistä aikomuksista. Tarinamme moraali ei liene epäselvä kenellekään.
Ei näin, ei todellakaan näin.
(Voisi edes nanonsa nanoilla kunnialla loppuun sen sijaan, että kirjoittaa turhia postauksia blogiin tai foorumeille. Mutta ei näemmä edes sitäkään.)
